Perjantaina tuli puhelu,
että olis aika mennä jättämään jäähyväiset isälle.
Ristiriitaisia tunteita;
itkua ja potkua,
ei ole ollut se maailman paras isä.
Viimeksi nähty kuusi vuotta sitten,
enennkun viime kuussa käytiin,
kun uutiset vakavasta sairastumisesta saatiin.
Mutta, kuolema on lopullista,
veriside on jossain syvällä.
Surettaa,
ei ollut kiva vierailu.
Sisimmässäni annoin anteeksi;
ehkä itselleni, ehkä iskälle?
Elämä jatkuu silti ja meillä on ihan törkeä kiire töitten kanssa.
Väsyttää,
ulkoa ja sisältä.
Kyllä tää tästä...
Ehkä se anteksianto on omalle sielunrauhalle tärkeintä. Se, että kykenee irtautumaan niistä ikävistä tunteista ja katkeruudesta toisen ihmisen suhteen. Pääsee eteenpäin. Jaksamista.
VastaaPoistaOtan osaa. Voimia teille!
VastaaPoistaHalaus täältä sulle ♥
VastaaPoistaElämä on. Mulla isäni kanssa vähän samanlaista taustaa. Oltiin vuosikausia tapaamatta. Sitten tavattiin ja jonkin ajan päästä isä kuoli. Ei se tapaaminen meidän historiaa miksikään muuttanut, mutta näin jälkikäteen tuntuu hyvältä että nähtiin.
Isältä jäi muistivihko, johon oli satunnaisesti kirjoitellut ajatuksia, tunteita, mietteitä. Sen lukeminen oli... hämmentävää. Kirosin, itkin, ihmettelin, iloitsin. Varmaan kaikki tunteet tuli käytyä läpi.
Elämä on!
Kiitos kaverit:) Iskällä erittäin äkäinen sarkooma ja keuhkosyöpä, oli saanut loppuviikosta virtsatietulehduksen ja meni huonoksi, ei kestä sädehoitoja, nyt vaan kipulääkitys ja saattohoitopaikkaa odotellaan...
VastaaPoistaEi kenenkään kuulu kuolla unohdettuna, vaikka kaikkea ei elämästä voi unohtaakkaan. Joskus se elämä vaan on.